keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Rakastan nypertämistä

Suurin osa tämänpäiväisestä työskentelystä oli paperin irrottamista paperista. Kerrassaan mielenkiintoista. Olen kyllä kyseisestä työstä ennenkin irrottanut paperia, silloin se oli ruskea liimapaperi teoksen reunoissa.

Se lähti aikalailla nätisti kun teki übertömäkkää MC-geeliä ja laittoi liimapaperin päälle japaninpaperia ja levitti geeliä siihen. Se kostutti juuri sopivan hitaasti liimapaperin liimauksen ja irrottaminen sujui hyvin. Valkoisen liimapaperin kohdalla tuo ei sitten ollutkaa THE tekniikka.

Tänään kävin uudella tarmolla valkoisen liimapaperin kimppuun opettajan ehdotuksesta nebulaattorin kera! Se on laite joka tekee vesiastiaan pyörteen ja sitten imee vesihöyryä jotenkin ja tuuppaa sen semmoisesta mahdottoman pienestä suuttimesta hienonhienojakoisena vesihöyrynä. Eli se kostuttaa reippaammin kuin tuo MC-geeli, muttei läheskään niin dramaattisesti kuin jos siveltimellä vetelisi vettä päälle. Työ oli hidasta nypertämistä kurkkien suurennuslasilampun läpi sohottaen vasurilla sitä nebulaattorin suutinta ja oikealla kädellä operoitiin hammaslääkärin työkalun välityksellä liimapaperia pois.

Hermoja rauhoittavaa nypertämistä, vaikka tiedän että moni hyppisi seinille!

Mutta nyt tulee jo kiire junalle, joten tätä tänään ja jos muistan, laitan joku päivä kuva nebulaattorista teille!

maanantai 10. joulukuuta 2012

Vinkkejä kotitoheloille, osa 1: märkä kirja

Kaadoin pannullisen kahvia / teetä / viskiä / cocacolaa / vettä  lempikirjalleni / uitin lempikirjani vessanpöntössä / lempikirjani hyppäsi koskeen ja sain sen pelastettua / lempikirjani kärsi mistä tahansa mikä kasteli sen (tomaattikeittoko?)...oi voi oi voi, mikä nyt eteen!

Ei hätää, kuivaa reippaasti kaikki  mitä saat millä tahansa kädenulottuvilla olevalla, pyyhe, talouspaperi, hameenhelma, parta... Sitten laita kirja tiiviisti muovipussiin ja pakastimeen.

Mitä! Nytkö se on sitten hyvä? Ei, nyt se ei ole hyvä, mutta nyt se jäätyy siihen tilaan missä se oli kastuessaan ja sinulla on aikaa miettiä / ottaa selvää mitä sille VOI tehdä. Pakkasessa se säilyy ja tyynesti odottaa varsinaisia hoitotoimenpiteitä ensiapusi jälkeen. Jos sinulla ei ole pakastinta, mutta on talvi ja ulkona takapuolikin huurtuu, pakasta se pihalla.

Jos dippasit opuksesi missä tahansa muussa paitsi vedessä, tulee sivut olemaan kyllä värjäytyneet kaikista kuivaustoimenpiteistä huolimatta, sille nyt ei voi mitään. Vesikin voi toisaalta värjätä, jos sivut ovat likaiset (yleensä) tai paperi happamoitunutta. Neste tuppaa työntämään likaa edellään levitessään sivuja pitkin ja näin jää iloiset rannut siihen rajaan missä veden vauhti hyytyy.

No mitä nyt sitten, se on pakkasessa, fine, mitä teen? No kuivaat sen sitten kun sinulla on aikaa. Kuivaaminen on kovasti yksinkertaista. Jos se on vain hiukan kastunut, eli ei uinut kokonaan ja läpimärkä, laita kaikkien märkien sivujen väliin vaikka talouspaperiarkki ja vaihda niitä jatkuvasti kunnes sivut ovat kuivat. Jos olet epävarma ovatko sivut jo kuivat, laita kirja hetkeksi pakastimeen (vaikka vartiksi), jos se on notkea sen jälkeenkin, sivut lienevät kuivat. Kuivatessasi voit pitää jotain painoa kirjan päällä kun se on lappeellaan pöydällä. Ehkä jokin levy joka peittää koko kirjan siinä ensin päällä. Näin sivusi eivät tule kovin käpristymään. Älä unohda kirjaa kuivattelemaan, suotuisissa olosuhteissa se homehtuu.

Jos upotit kirjasi urakalla liemeen ja se on likomärkä kiireestä kantapäähän, et ehkä selviä pelkällä sivujen kuivattelulla. Jos se on liimasidottu, se on jokseenkin varmasti irtolehtipainos ihan pian, sillä liima kyllä menettää sitten pitonsa likomärkänä oltuaan.

Anna siis kunnolla upotetun kirjasi olla pakkasessa kunnolla, vesi pyrkii jäätymään ja muodostaa todennäköisesti kansien ja sivujen pinnoille jäätä. Rapsuttele aika ajoin jäätä pois, voit antaa kirjan hetken aikaa sulaa sen jälkeen ja takasin pakastimeen muodostamaan lisää jäätä. Jos sinulla on ikuisuus aikaa, saanet sen lähes kuivaksi tälläkin tavalla. Lopuksi kuitenkin on sinun leikittävä kuivatusmateriaalilla (se talouspaperi vaikka).

Liimasidotut ja sidotut kirjat eivät kovasti tykkää siitä että joka sivun väliin tungetaan kuivatusmateriaalia, sillä yhtäkkiä niinsanotusti blokin koko tuplaantuu selän pysyessä normikoossa. Tämä aiheuttanee useissa tapauksissa sitten kansien irtoamisen ja siis liimasidotuissa irtolehtipainokset. Siinä tapauksessa voit miettiä kuinka tärkeä juuri kyseinen kirjasi on, ostatko uuden koska tämä oli vain halpa pokkari, kerrotko kirjastontädille mitä teit ja maksat vahingon.

Mutta entä jos se oli se 200 euron numeroitu kappale, tai mummon siskonkaimankummin perheraamattu... käänny konservaattorin tai hyvän kirjansitojan puoleen, jos et itse ole sellainen etkä halua edes yrittää olla.

 Tässä vielä opettavainen kuvasarja, miten todennäköisesti kaikesta huolimatta käy, jopa konservaattorille:

Pakastettu jäämöhkäle joka on uinut huolella. Huomatkaa sivujen paksuus versus selän paksuus.


Huolella jäätä sivujen välissä.

Rapsutettua "lunta" aukeaman verran.

Huolellinen tukeminen käsipyyhepinoa apuna käyttäen.


Loppuvaiheen kuivattelua sivut hieman harallaan ja paperia vähän siellä täällä.

Ja niinhän siinä kaikesta huolimatta kävi, että kannet irtosivat.




perjantai 7. joulukuuta 2012

Tilikirjoja ja Rudolf Koivua

On tämä paperikonservaattoriksituloelämä välillä makiaa. Tänään olen mm. selannut alkuperäissidoksessa (pitkäpistosidos, huom!) olevaa voudintiliä vuodelta 1643 ja katsellut alkuperäisiä Rudolf Koivun kuvituksia!

Voudintilit, nuo tilikirjojen aateliset, ai sitä laadukasta ikivanhaa pergamenttia ja lumppupaperia! Ennen osattiin tehdä kestävää ja säilyvää paperia lumpuista! Osa oli vielä aivan hohtavan valkoista. Käsiala kaunista kuin mikä ja rautagallusmuste jo iloisesti syövyttää itseään paperin läpi, mikä ei tietenkään ole hyvä, mutta sitä se kirjoitusmuste silloin muinoin oli. (http://ink-corrosion.org/)

Notkeaa kuin mikä oli voudintilin kansipergamentti, joka on vielä vanhempaa kuin vuodelta 1643, sillä se on pergamenttisivuisen musiikkiopuksen entinen sivu, uudelleenkäytettynä kansina, nuotitkin vielä selkeästi luettavissa. Nykyisin tunnetaan Graduale Aboensena, joka on 1300-1400 lukujen taitteesta. Kyseisen messulaulukirjan sivuja käytettiin siis voutien tilikirjojen kansina ja muistaakseni jo 1800-luvulla ne olisi sitten enimmästä osaa voutien tilejä poistettu kansista ja lahjoitettu Kansalliskirjastolle. Käsikirjoituskatkelma on sittemmin näistä kansista koottu. (https://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=986, http://www.doria.fi/handle/10024/33171, http://s1.doria.fi/helmi/ms/fem19980002/)

Itselläni on tuo SKS:n (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) facsimilekappale (näköispainos), sekä yksi oma sitomani ja kaksi vielä sitomatonta blokkia. Ensimmäinen oma sitomani on sidottu nahkanauhoille, jotka eivät nyt valitettavasti olleet alunaparkittua sikaa, niinkuin ennen on käytetty, eikä kansinahkakaan ole valkoista alunaparkittua sikaa. Sorry. Kannetkin ovat laminoitua pahvia. Mutta se olikin "koekappale". Kansinahka on ihan tylsää kromiparkittua, valkoista tosin, lehmää. Kromiparkki sopii tosi huonosti kirjansidontaan, mutta halusin nyt tehdä siitä valkoisen. Ja se oli siis harjoituskappale.

Toisen blokin olen jo sitonut bindinauhoille, jotka ovat hamppua ja kun saan aikaiseksi, kannet tulee pyökistä. Minulta löytyy kansipuut kahteen samankokoiseen sidokseen. Ainakin toisen sidon siis itselleni puukansiin ja ehkä kun saan rahaa ostan alunaparkittua sikaa. Sitten pitäisi suunnitella bossit ja claspit, muotoilla valumallit vahasta ja valattaa ne pronssista. Bossit on ne "niitin"tapaiset asiat jotka ovat kirjan kansissa ulkopuolella, ideana suojata kannen nahkaa kun kirja lepää pöydällä ja claspeille ei oikein löydy hyvää sointuvaa sanaa, ne on ne asiat millä kannet saa kiinni, eräänlaiset soljet (http://jenbradford.blogspot.fi/2008/03/book-clasps.html). Pitkä projekti siis, että eipä hötkyillä mitään valmista kuvaa. Siitä valkoisesta voisin kuvan laittaa kunhan muistan kuvata sen. Etulehti meni liimatessa vinoon, se harmittaa kyllä. Joten ei mikään mestaritaidonnäyte.

Entäs Rudolf Koivu sitten? No Rudolfhan on ollut aikaansaapa sälli aikoinaan ja nyt on sitten koko kuvitusoriginaaliaineisto siirtynyt Kansallisarkiston hoiviin. (http://www.arkisto.fi/fi/news/766/328/WSOY-ja-Weilin-Goeoes-luovuttavat-historialliset-arkistonsa-Kansallisarkistolle/)

Kävin tänään Kansallisarkiston konservoinnissa juttelemassa pitkän linjan paperikonservaattori / kirjansitojamestari Arja Jokiniemen kanssa ja sain nähdä näitä originaaleja vierailuni ohessa. Mitäpä niistä voisikaan sanoa, sanattomaksi vetää nähdä tuon kuvitusmestarin originaaleja. Ei katsottu kaikkia, sillä niitähän riittää! Näin mm. kuvan Keisarin uudet vaatteet- ja Adalmiinan helmi-saduista.

Sellaista tänään, niin ja keskustelin taas tulevasta opinnäytetyöstäni, jonka teen siis Kansallisarkistolle läänintileistä. Sillä Aineistohallinnon vastuualueen yksikön johtaja Istvan Kecskeméti poikkesi myös konservoinnin puolella. Istvan tulee olemaan toinen opinnäytetyöni ohjaaja ja tavallaan olen jo aloittanut opinnäytteen tekemisen tekemällä rauhalliseen tahtiin taustatöitä. Istvania voi myös "syyttää" siitä, että vietän ensi keväänä 3 kuukautta työharjoittelussa Itävallassa, sillä Istvan paikkaa minulle ehdotti ja teki ensimmäisen tiedustelun kyseiseen paikkaan. Paikka on nimeltään European Research Centre for Book and Paper Conservation (http://www.buchstadt.at/European-Research-Centre.106.0.html) ja sijaitsee pienessä kaupungissa nimeltä Horn. (Eikä vedetä mitään johtopäätöksiä kaupungin nimestä siellä!)

Tämmöistä tällä kertaa, toivottavasti hairahdutte linkkien sekavaan maailmaan aikanne kuluksi, itse ainakin vietän välillä paljonkin aikaa kirjalinkkien parissa.

torstai 6. joulukuuta 2012

Success!!...tai ainakin melkein

Nukkekotikirja on valmis, johan sitä on tusattukin pari vuotta. Alkuun oikein runsaasti, sitten tuli tenkkapoita ja työharjoitteluita ja kesiä ja vaikka mitä ja sitten se "sälytettiin" minulle. Eilen siitä on nyt sitten otettu jälkeen konservoinnin kuvat, tehty suojataite ja lisätty viimeiset tiedot ja jälkeen konservointi-kuva dokumentointilomakkeeseen ja tehty työvaihekuva- yms. liitteet. Dokumentointilomake on 9 sivua pitkä, yleensä kaksi sivua. Kyseiseen opukseen on kuitenkin tehty aivan sikana hommia. Teipinpoistoa, joka on todella aikaavievää, kulmien korjauksia, sivut koostuvat ylivetokuvista molemmin puolin sivua ja välissä kaksi toisiinsa laminoitua pahvia.

Pahvikulmat olivat palstoittuneet, eli kun pahvi on tehty laminoimalla useita papereita ja käyttö ja aika kuluttaa, niin laminointikerrokset irtoavat toisistaan. Kannen kulmia paikattiin, sitä selkääkin korjattiin, mutta kaikesta huolimatta se ei sitten kestänyt ja siksi se nyt lopuksi siirrettiin minulle. Selkään piti tehdä kunnon korjaus.

Selän rakentamisen ja etukannen ja ensimmäisen sivun yhdistämisen yhteydessä etusivuun tehty paikkapala joka korvasi puuttuvan palan eteisen kaappia, kanitti kantta sulkiessa. Onneksi se oli paikkapala, siitä pystyi skalpellilla veistelemään pieniä siivuja pois ja sitten vielä hiomalla ohentaa. Jos se olisi ollut kirjan alkuperäistä materiaalia, olisi koko sivuja yhdistävä paikka pitänyt purkaa.

Selän rakentamisen osalta olin aivan törttö. Tai no ei nyt ihan aivan törttö, mutta ei paljoa puutu. Koska tein irtoselkärakenteen eräänlaisella sillalla joka ei tule selkään kiinni, vaan nidoksen reunoihin, en olisi tarvinnut holkkia selän tukemiseen (ja taas tekstiä joka saa monet ymmälleen, olen entistä vakuuttuneempi, että perusasioita pitäisi kertoa ensin), mutta tein sen siis kuitenkin, ennen kuin tajusin. No onneksi se holkki ei ole mitenkään haitallinen, turha työvaihe vain oikeastaan.

Tyrin myös selkäkluutin kohdalla. Normaalisti se menee noin 2 milliä kannen ylivetomateriaalin alla. En muistanut työtä tehdessäni, että olin kuin olinkin saanut siisitisti raotettua etukannen ylivetopaperin niin, että se kluutti menisi sinne alle. Ylivetoja saa irrotella aika lailla sydän kurkussa, ettei se repeä ja tule rumaa jälkeä, olin saanut sen todella nätisti. No en tietenkään tätä muistanut kluuttia liisteröidessäni, vaan liisteröin sen kannen laminoitujen pahvien väliin, jotka oli alusta asti ollut auki liimauksistaan. Oletin koko ajan toimivani alkuperäisen suunnitelmani mukaan, jossa en alkaisi usein hankalaan ylivedon raottamiseen, muistamatta tehneeni sen jo.

Eipä tämäkään nyt niin vaarallista ole. Toki se olisi parempi, että se kluutti menisi sinne ylivedon alle siksi, että se tukisi myös sitä kannen laminoinnin uudelleenliimausta. Mutta aina ei voi voittaa, siksi otsikkokin on melkein success...

Kaikkien paikkauksien ja kasaamisten jälkeen, sävytin kahden aukeaman paikkapaperin joka hieman näkyy kyseisen aukeaman aukiollessa, pastelliväreikynillä. Kynän kärkeä hierotaan hienolle hiekkapaperille ja sen jälkeen ohuella siveltimellä levitetään väri haluttuun paikkaan. Haastetta toi tietenkin usean kynän avulla löytää mm. likainen keltainen, tuhriintunut vaalea limenvihreä jne. Mutta aikalailla hyvin onnistuin. Selän osalta käytettiin vielä hieman mustaa pastellivärikynää peittämään muutama ruskean voimapaperin värinen kohta.

Sitten valokuvat, ja suojakotelo ja dokumentointilomakkeen täyttö. A vot. Keikka valmis. Ja kaikki voi huokaista helpotuksesta, että siitä nyt vihdoin päästiin.

Vielä tietenkin katsotaan tuleeko takaisin ne kaksi paperinukkea joiden jalat löytyivät sen etusivun välistä. Mutta se on jo toinen juttu.

Ja tässä vielä selän konservointisuunnitelm, oikein hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille, juhlitte sitä tai ette. Itse lähden kohta mussuttamaan joulutorttuja Porvooseen.


Koittakaa ymmärtää


tiistai 4. joulukuuta 2012

Keskiaikailta Kansallisarkistossa 10.12.2012


Bongasin Metro-lehdestä aamulla, että Suomeen on luovutettu Pyhän Birgitan pyhäinjäännös ja samassa pikku-uutisessa mainittiin, että Kansallisarkistossa on tulevana maanantaina keskiaikailta.

Joten nyt tiedän mitä teen maanantaina koulun jälkeen. Tietäkää tekin.

"Kansallisarkiston yleisölle avoimessa keskiaikaillassa 10.12.2012 kuullaan Suomen johtavia keskiajan tutkijoita. Esillä on Suomeen luovutettu Pyhän Birgitan pyhäinjäännös sekä keskiaikaisia käsikirjoituksia ja sinettejä. "

Paikka: Kansallisarkisto, Rauhankatu 17
Aika: maanantai 10.12.2012 klo 17–20
OHJELMA
17:00 Tervetuloa keskiaikailtaan, pääjohtaja, dos. Jussi Nuorteva, Kansallisarkisto
17:10   Kirjava keskiaika - uusi kuva vanhimmasta kirjallisesta kulttuuristamme, yliopistolehtori, dos. Tuomas Heikkilä, Helsingin yliopisto (Suomen Rooman instituutin johtaja elokuusta 2013 lähtien)
17:30  Suomen keskiaikaiset kirkot arkeologisen tutkimuksen valossa, yliopistonlehtori, dos.  Markus Hiekkanen, Helsingin yliopisto
17:50 Pyhimykset kirkkotaiteessa, tutkijatohtori, FT Elina Räsänen, Helsingin yliopisto
18:10 Turun tuomiokirkon pyhäinjäännökset ja kansainvälinen reliikkitutkimus, professori Jussi-Pekka Taavitsainen, Turun yliopisto
18:30  Mahdollisuus tutustua Pyhän Birgitan reliikkiin sekä valikoimaan Kansallisarkiston keskiaikaisia käsikirjoituksia ja sinettejä. Alustajat ovat yleisön tavattavissa alustusten päätyttyä.
Myös Napoleonin sotien aikaa ja Suomen autonomian ensimmäisten vuosien tapahtumia valottava näyttely ”Kotkien varjot, Suomi vuonna 1812 – Örnarnas skuggor, Finland år 1812” on yleisölle avoinna.
20:00 Tilaisuus päätty


http://www.arkisto.fi/fi/news/856/61/Tervetuloa-keskiaikailtaan-Kansallisarkistoon-10-12-2012/
(siirrä copypastella itse osoitekenttään, en osaa linkittää tähän)

maanantai 3. joulukuuta 2012

Öfver Masmästare Relationer, osa 2


Mihinkäs me jäätiinkään viime postauksessa, aivan niin, bindinyörien hapsuttamiseen! Ohessa seuraa kuvasarjaa erilaisista työvaiheista tuhottoman pitkän tekstihöpinän sijaan.




 Hapsuttamiseen on kuulkaa ihan oma työvälinekin, opin sen nyt syksyllä. Nuo hapsuteltiin ihan vaan jotain piikkiä apuna käyttäen. Hapsujen pitää olla todella tasaiset ja nätit, etteivät sitten paista kiinnityskohdista paperin läpi.

Bindeillä varsinainen nidos kiinnitetään sitten vaihtelevin tekniikoin kansiin.







Nahan pitää olla hyvinkin ohut, jotta se asettuisi selkään kauniisti ja jottei se paistaisi liikaa ylivetopaperin alta. Ylä- ja alareunat selkänahasta taitetaan sisäänpäin ja jos nahka on kovin paksua, jää selkään kammottavan iso klunssi ja sitähän me emme halua.

Selkänahkaa ohennetaan mm. Brockmanilla sekä erilaisilla veitsillä








Puolinahkasidoksen yksi olennainen osa on nahkakulmat. Tässä kolmivaiheinen kuvasarja nahkakulmien teosta.

Nahkakulmat liisteröidään tarkkaan mitoitettuun kohtaan ulkokansien kulmiin vehnätärkkelys- tai vehnäjauholiisterillä.




Sitten leikataan ne reunojen suuntaisiksi noin 1 cm matkalta.

(Tämä tietenkin riippuu kansien paksuudesta, jos olet tekemässä kansia sentin paksuisesta puulevystä, sentin nahkasuiru ei tietenkään riitä!)




Nahkaan lisää liisteriä ja eikun taivuttamaan ja rypyttämään ne kulmien ympäri. Tässä opuksessa oli alunperin hieman pyöristetyt kulmat, joten uuteen sidokseen tehdään myös pyöristetyt kulmat. Ne saa näppärästi kourutaltalla tehtyä.

Jokin pieni piikki, tai vaikka naskalin kärki on loistava apuri rypytyksen teossa ja sitten vaan vasaroidaan rypyt alas.





Tässä opuksessa kulmanahat jäi hiukan paksuiksi, tulos olisi vielä siistimpi jos olisin ohentanut nahkaa vielä enemmän.

Viimeisessä kulmakuvassa sitten lopullinen kulma valmiina etulehtipaperin alla.








Selkähän on kuivatellut sillä välin kun kulmia on askarreltu. Eli tässä nidos kiinni puristimessa selän liimausta ja taipeiden lyöntiä varten. Hapsut vielä sojottaa, siitä tietää, ettei kansia ole vielä asetettu paikoilleen.





 Nyt hypättiin jo vaiheeseen jossa kannet on paikoillaan hapsuineen päivineen ja liimataan selkänahkaa.

Nahka kostutetaan ensin ulkopinnalta ennenkuin siihen levitetään liisteri. Tämä siksi, että liisteri itsessään on tietenkin kosteaa ja vältytään mahdollisilta kosteusrajoilta sillä että nahka on jo kostea.

Bindien paikkoja työstetään esimerkiksi luulla, tai bindipihdeillä! Tietenkin siihen on oma työvälineensä, mutta tässä käytettiin nyt vain taittoluuta.

Sitten selkänahka humpsautetaan tuonne kansien ympäri ja selän alle. Tässä opuksessa ei ole kapiteelinauhoja, joten nahan sisään liisteröitiin sitten pieni suiru bindinyöriä jotta se jää kivasti pömpölleen eikä ole vain suora taite.

Humpsauttaa on kyllä väärä sana tämän vaiheen tekemiseen, sillä tässä saa olla vallan kieli keskellä suuta, että saa kaikki taittumaan niinkuin pitää ilman että on liisteröinyt puoli kylää. Mutta sinnikkyys palkittiin ja lopputulos on aikas siisti kaikenkaikkiaan.






Tässä vielä työnohjaajani, Arjan, tyylinäyte taitoksen viimeistelystä narunpätkää hyväksikäyttäen.

Kuten näkyy, bindit ovat törmäkkäät ja nahkulmakin siellä näkyy hiukan.






Ja teflonisen taittoluun avulla sisäreunaa nostetaan hieman narua vasten jolloin särmästä tulee hieno.







 Uudeksi ylivetopaperiksi löydettiin jokseenkin hyvin vanhojen kansien väriin sopiva, sillä tämä tullaa lähes kokonaan peittämään vanhoilla ylivetopapereilla. Päädyttiin tähän ratkaisuun, koska vanha yliveto olisi pitänyt aika radikaalisti paikata, sillä se ei myöskään olisi riittänyt kansien syrjien yli ja yksi kulmakin puuttui aika laajalta alueelta. Yliveto menee pari milliä sekä selkä-, että kulmanahkojen yli ja reilusti syrjien yli sisäkansien puolelle.



Sisäpuoli näyttää nyt tältä kun uudet ja vanhat ylivedotkin ovat jo paikoillaan. Nyörit jolla kirja sidotaan kiinni, pitää muistaa lisätä ennen etulehtien liisteräöintiä sisäkanteen.

Nyörit ovat muuten sinivalkoista pirtanauhaa, pellavaa. Sininen tumma indigo ja valkoinen luonnonvalkoinen. Ohutta kaksisäikeistä lankaa. Piirsin kuvion ylös itselleni jos olisin ehtinyt tehdä uudet nyörit, sillä sidontakohdista kudelanka oli pahasti kulkunut ja katkeillut. Olisin ehtinytkin, mutta arvatkaa oliko juuri tuo sininen loppu kaikista niistä paikoista joista ohutta nypläyspellavaa kykenin etsimään. No kuvio ja väritieto on tallessa, jos joskus huvikseni tekisin tuota pirtaa ja myisin sitten kalliilla Kansallisarkistoon, sillä ei tuo ole ainoa kirja missä tuota pirtanauhaa on. Tosin Kansallisarkistolla ei kuitenkaan olisi varaa minun taksoihini ;)






Tässä lähikuvaa kulmasta ja tuosta pirtanauhasta. Kuten näkyy, vanha ylivetopaperi on nyt päälimmäisenä ja näkyyy myös kuinka paljon sitä oli kulunut pois


Kirja aukeaa oikein nätisti ja paperitkin suorastaan hohtavat puhtauttaan. Aukeamasta näkyy kuinka erikokoisia ja myös värisiä paperit ovat alunperinkin olleet.










Tässä uuden kirjan selkä. Vanha XX numerolappukin tuli konservoitua, se kun oli mennyt kolmeen osaan. Tuo tekstiosa, eli selkäkilpi on irrotettu vanhasta teoksesta. Se oli hyvin hauras joten tuin sen takapuolelta japaninpaperilla. Ensin se piti kuitenkin suojata pintapuolelta ohuella japaninpaperilla ja liisterillä jotta se pysyi kasassa taustapuolen puhdistamisen ja paikkaamisen ajan. Sen jälkeen pintapuolen japaninpaperi poistettiin ja liisteri pyyhittiin kostealla pois.

Pinnan suojaus menossa paikoilleen

Lopuksi tein kirjalle suojakotelon. Kannet ovat Klugin hyperkallista happovapaata ja kenties jopa puskuroitua pahvia (en muista nyt varmasti oliko se puskuroitua, btw. kysykää muuten mitä se tarkoittaa jos ei googlettamalla löydy) ja pehmeä selkä kluuttikankaasta. Näin kirja asettuu juuri kotelonmukaisesti sisään. Sisäpuolella on sitten happovapaasta paperista tehty taite jonka sisälle kirja tulee. Taite suojaa lialta ja ilmansaasteilta ja kannet suojaa sitten hieman mekaaniselta rasitukselta.




Sellainen oli Öfver Masmästaren tarina. Varmasti jäi paljon selittämättä ja myös termejä avaamatta, mutta koitan vaikka ensi kerralla laittaa jotain yleistietoa työvälineistä, rakenteesta ja materiaaleista.