Rakastan nypertämistä

Suurin osa tämänpäiväisestä työskentelystä oli paperin irrottamista paperista. Kerrassaan mielenkiintoista. Olen kyllä kyseisestä työstä ennenkin irrottanut paperia, silloin se oli ruskea liimapaperi teoksen reunoissa.

Se lähti aikalailla nätisti kun teki übertömäkkää MC-geeliä ja laittoi liimapaperin päälle japaninpaperia ja levitti geeliä siihen. Se kostutti juuri sopivan hitaasti liimapaperin liimauksen ja irrottaminen sujui hyvin. Valkoisen liimapaperin kohdalla tuo ei sitten ollutkaa THE tekniikka.

Tänään kävin uudella tarmolla valkoisen liimapaperin kimppuun opettajan ehdotuksesta nebulaattorin kera! Se on laite joka tekee vesiastiaan pyörteen ja sitten imee vesihöyryä jotenkin ja tuuppaa sen semmoisesta mahdottoman pienestä suuttimesta hienonhienojakoisena vesihöyrynä. Eli se kostuttaa reippaammin kuin tuo MC-geeli, muttei läheskään niin dramaattisesti kuin jos siveltimellä vetelisi vettä päälle. Työ oli hidasta nypertämistä kurkkien suurennuslasilampun läpi sohottaen vasurilla sitä nebulaattorin suutinta ja oikealla kädellä operoitiin hammaslääkärin työkalun välityksellä liimapaperia pois.

Hermoja rauhoittavaa nypertämistä, vaikka tiedän että moni hyppisi seinille!

Mutta nyt tulee jo kiire junalle, joten tätä tänään ja jos muistan, laitan joku päivä kuva nebulaattorista teille!

Vinkkejä kotitoheloille, osa 1: märkä kirja

Kaadoin pannullisen kahvia / teetä / viskiä / cocacolaa / vettä  lempikirjalleni / uitin lempikirjani vessanpöntössä / lempikirjani hyppäsi koskeen ja sain sen pelastettua / lempikirjani kärsi mistä tahansa mikä kasteli sen (tomaattikeittoko?)...oi voi oi voi, mikä nyt eteen!

Ei hätää, kuivaa reippaasti kaikki  mitä saat millä tahansa kädenulottuvilla olevalla, pyyhe, talouspaperi, hameenhelma, parta... Sitten laita kirja tiiviisti muovipussiin ja pakastimeen.

Mitä! Nytkö se on sitten hyvä? Ei, nyt se ei ole hyvä, mutta nyt se jäätyy siihen tilaan missä se oli kastuessaan ja sinulla on aikaa miettiä / ottaa selvää mitä sille VOI tehdä. Pakkasessa se säilyy ja tyynesti odottaa varsinaisia hoitotoimenpiteitä ensiapusi jälkeen. Jos sinulla ei ole pakastinta, mutta on talvi ja ulkona takapuolikin huurtuu, pakasta se pihalla.

Jos dippasit opuksesi missä tahansa muussa paitsi vedessä, tulee sivut olemaan kyllä värjäytyneet kaikista kuivaustoimenpiteistä huolimatta, sille nyt ei voi mitään. Vesikin voi toisaalta värjätä, jos sivut ovat likaiset (yleensä) tai paperi happamoitunutta. Neste tuppaa työntämään likaa edellään levitessään sivuja pitkin ja näin jää iloiset rannut siihen rajaan missä veden vauhti hyytyy.

No mitä nyt sitten, se on pakkasessa, fine, mitä teen? No kuivaat sen sitten kun sinulla on aikaa. Kuivaaminen on kovasti yksinkertaista. Jos se on vain hiukan kastunut, eli ei uinut kokonaan ja läpimärkä, laita kaikkien märkien sivujen väliin vaikka talouspaperiarkki ja vaihda niitä jatkuvasti kunnes sivut ovat kuivat. Jos olet epävarma ovatko sivut jo kuivat, laita kirja hetkeksi pakastimeen (vaikka vartiksi), jos se on notkea sen jälkeenkin, sivut lienevät kuivat. Kuivatessasi voit pitää jotain painoa kirjan päällä kun se on lappeellaan pöydällä. Ehkä jokin levy joka peittää koko kirjan siinä ensin päällä. Näin sivusi eivät tule kovin käpristymään. Älä unohda kirjaa kuivattelemaan, suotuisissa olosuhteissa se homehtuu.

Jos upotit kirjasi urakalla liemeen ja se on likomärkä kiireestä kantapäähän, et ehkä selviä pelkällä sivujen kuivattelulla. Jos se on liimasidottu, se on jokseenkin varmasti irtolehtipainos ihan pian, sillä liima kyllä menettää sitten pitonsa likomärkänä oltuaan.

Anna siis kunnolla upotetun kirjasi olla pakkasessa kunnolla, vesi pyrkii jäätymään ja muodostaa todennäköisesti kansien ja sivujen pinnoille jäätä. Rapsuttele aika ajoin jäätä pois, voit antaa kirjan hetken aikaa sulaa sen jälkeen ja takasin pakastimeen muodostamaan lisää jäätä. Jos sinulla on ikuisuus aikaa, saanet sen lähes kuivaksi tälläkin tavalla. Lopuksi kuitenkin on sinun leikittävä kuivatusmateriaalilla (se talouspaperi vaikka).

Liimasidotut ja sidotut kirjat eivät kovasti tykkää siitä että joka sivun väliin tungetaan kuivatusmateriaalia, sillä yhtäkkiä niinsanotusti blokin koko tuplaantuu selän pysyessä normikoossa. Tämä aiheuttanee useissa tapauksissa sitten kansien irtoamisen ja siis liimasidotuissa irtolehtipainokset. Siinä tapauksessa voit miettiä kuinka tärkeä juuri kyseinen kirjasi on, ostatko uuden koska tämä oli vain halpa pokkari, kerrotko kirjastontädille mitä teit ja maksat vahingon.

Mutta entä jos se oli se 200 euron numeroitu kappale, tai mummon siskonkaimankummin perheraamattu... käänny konservaattorin tai hyvän kirjansitojan puoleen, jos et itse ole sellainen etkä halua edes yrittää olla.

 Tässä vielä opettavainen kuvasarja, miten todennäköisesti kaikesta huolimatta käy, jopa konservaattorille:

Pakastettu jäämöhkäle joka on uinut huolella. Huomatkaa sivujen paksuus versus selän paksuus

.

Huolella jäätä sivujen välissä.

Rapsutettua "lunta" aukeaman verran.

Huolellinen tukeminen käsipyyhepinoa apuna käyttäen.

Loppuvaiheen kuivattelua sivut hieman harallaan ja paperia vähän siellä täällä.

Ja niinhän siinä kaikesta huolimatta kävi, että kannet irtosivat.

Tilikirjoja ja Rudolf Koivua

On tämä paperikonservaattoriksituloelämä välillä makiaa. Tänään olen mm. selannut alkuperäissidoksessa (pitkäpistosidos, huom!) olevaa voudintiliä vuodelta 1643 ja katsellut alkuperäisiä Rudolf Koivun kuvituksia!

Voudintilit, nuo tilikirjojen aateliset, ai sitä laadukasta ikivanhaa pergamenttia ja lumppupaperia! Ennen osattiin tehdä kestävää ja säilyvää paperia lumpuista! Osa oli vielä aivan hohtavan valkoista. Käsiala kaunista kuin mikä ja rautagallusmuste jo iloisesti syövyttää itseään paperin läpi, mikä ei tietenkään ole hyvä, mutta sitä se kirjoitusmuste silloin muinoin oli. (http://ink-corrosion.org/)

Notkeaa kuin mikä oli voudintilin kansipergamentti, joka on vielä vanhempaa kuin vuodelta 1643, sillä se on pergamenttisivuisen musiikkiopuksen entinen sivu, uudelleenkäytettynä kansina, nuotitkin vielä selkeästi luettavissa. Nykyisin tunnetaan Graduale Aboensena, joka on 1300-1400 lukujen taitteesta. Kyseisen messulaulukirjan sivuja käytettiin siis voutien tilikirjojen kansina ja muistaakseni jo 1800-luvulla ne olisi sitten enimmästä osaa voutien tilejä poistettu kansista ja lahjoitettu Kansalliskirjastolle. Käsikirjoituskatkelma on sittemmin näistä kansista koottu. (https://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=986, http://www.doria.fi/handle/10024/33171, http://s1.doria.fi/helmi/ms/fem19980002/)

Itselläni on tuo SKS:n (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) facsimilekappale (näköispainos), sekä yksi oma sitomani ja kaksi vielä sitomatonta blokkia. Ensimmäinen oma sitomani on sidottu nahkanauhoille, jotka eivät nyt valitettavasti olleet alunaparkittua sikaa, niinkuin ennen on käytetty, eikä kansinahkakaan ole valkoista alunaparkittua sikaa. Sorry. Kannetkin ovat laminoitua pahvia. Mutta se olikin "koekappale". Kansinahka on ihan tylsää kromiparkittua, valkoista tosin, lehmää. Kromiparkki sopii tosi huonosti kirjansidontaan, mutta halusin nyt tehdä siitä valkoisen. Ja se oli siis harjoituskappale.

Toisen blokin olen jo sitonut bindinauhoille, jotka ovat hamppua ja kun saan aikaiseksi, kannet tulee pyökistä. Minulta löytyy kansipuut kahteen samankokoiseen sidokseen. Ainakin toisen sidon siis itselleni puukansiin ja ehkä kun saan rahaa ostan alunaparkittua sikaa. Sitten pitäisi suunnitella bossit ja claspit, muotoilla valumallit vahasta ja valattaa ne pronssista. Bossit on ne "niitin"tapaiset asiat jotka ovat kirjan kansissa ulkopuolella, ideana suojata kannen nahkaa kun kirja lepää pöydällä ja claspeille ei oikein löydy hyvää sointuvaa sanaa, ne on ne asiat millä kannet saa kiinni, eräänlaiset soljet (http://jenbradford.blogspot.fi/2008/03/book-clasps.html). Pitkä projekti siis, että eipä hötkyillä mitään valmista kuvaa. Siitä valkoisesta voisin kuvan laittaa kunhan muistan kuvata sen. Etulehti meni liimatessa vinoon, se harmittaa kyllä. Joten ei mikään mestaritaidonnäyte.

Entäs Rudolf Koivu sitten? No Rudolfhan on ollut aikaansaapa sälli aikoinaan ja nyt on sitten koko kuvitusoriginaaliaineisto siirtynyt Kansallisarkiston hoiviin. (http://www.arkisto.fi/fi/news/766/328/WSOY-ja-Weilin-Goeoes-luovuttavat-historialliset-arkistonsa-Kansallisarkistolle/)

Kävin tänään Kansallisarkiston konservoinnissa juttelemassa pitkän linjan paperikonservaattori / kirjansitojamestari Arja Jokiniemen kanssa ja sain nähdä näitä originaaleja vierailuni ohessa. Mitäpä niistä voisikaan sanoa, sanattomaksi vetää nähdä tuon kuvitusmestarin originaaleja. Ei katsottu kaikkia, sillä niitähän riittää! Näin mm. kuvan Keisarin uudet vaatteet- ja Adalmiinan helmi-saduista.

Sellaista tänään, niin ja keskustelin taas tulevasta opinnäytetyöstäni, jonka teen siis Kansallisarkistolle läänintileistä. Sillä Aineistohallinnon vastuualueen yksikön johtaja Istvan Kecskeméti poikkesi myös konservoinnin puolella. Istvan tulee olemaan toinen opinnäytetyöni ohjaaja ja tavallaan olen jo aloittanut opinnäytteen tekemisen tekemällä rauhalliseen tahtiin taustatöitä. Istvania voi myös "syyttää" siitä, että vietän ensi keväänä 3 kuukautta työharjoittelussa Itävallassa, sillä Istvan paikkaa minulle ehdotti ja teki ensimmäisen tiedustelun kyseiseen paikkaan. Paikka on nimeltään European Research Centre for Book and Paper Conservation (http://www.buchstadt.at/European-Research-Centre.106.0.html) ja sijaitsee pienessä kaupungissa nimeltä Horn. (Eikä vedetä mitään johtopäätöksiä kaupungin nimestä siellä!)

Tämmöistä tällä kertaa, toivottavasti hairahdutte linkkien sekavaan maailmaan aikanne kuluksi, itse ainakin vietän välillä paljonkin aikaa kirjalinkkien parissa.

Success!!...tai ainakin melkein

Nukkekotikirja on valmis, johan sitä on tusattukin pari vuotta. Alkuun oikein runsaasti, sitten tuli tenkkapoita ja työharjoitteluita ja kesiä ja vaikka mitä ja sitten se "sälytettiin" minulle. Eilen siitä on nyt sitten otettu jälkeen konservoinnin kuvat, tehty suojataite ja lisätty viimeiset tiedot ja jälkeen konservointi-kuva dokumentointilomakkeeseen ja tehty työvaihekuva- yms. liitteet. Dokumentointilomake on 9 sivua pitkä, yleensä kaksi sivua. Kyseiseen opukseen on kuitenkin tehty aivan sikana hommia. Teipinpoistoa, joka on todella aikaavievää, kulmien korjauksia, sivut koostuvat ylivetokuvista molemmin puolin sivua ja välissä kaksi toisiinsa laminoitua pahvia.

Pahvikulmat olivat palstoittuneet, eli kun pahvi on tehty laminoimalla useita papereita ja käyttö ja aika kuluttaa, niin laminointikerrokset irtoavat toisistaan. Kannen kulmia paikattiin, sitä selkääkin korjattiin, mutta kaikesta huolimatta se ei sitten kestänyt ja siksi se nyt lopuksi siirrettiin minulle. Selkään piti tehdä kunnon korjaus.

Selän rakentamisen ja etukannen ja ensimmäisen sivun yhdistämisen yhteydessä etusivuun tehty paikkapala joka korvasi puuttuvan palan eteisen kaappia, kanitti kantta sulkiessa. Onneksi se oli paikkapala, siitä pystyi skalpellilla veistelemään pieniä siivuja pois ja sitten vielä hiomalla ohentaa. Jos se olisi ollut kirjan alkuperäistä materiaalia, olisi koko sivuja yhdistävä paikka pitänyt purkaa.

Selän rakentamisen osalta olin aivan törttö. Tai no ei nyt ihan aivan törttö, mutta ei paljoa puutu. Koska tein irtoselkärakenteen eräänlaisella sillalla joka ei tule selkään kiinni, vaan nidoksen reunoihin, en olisi tarvinnut holkkia selän tukemiseen (ja taas tekstiä joka saa monet ymmälleen, olen entistä vakuuttuneempi, että perusasioita pitäisi kertoa ensin), mutta tein sen siis kuitenkin, ennen kuin tajusin. No onneksi se holkki ei ole mitenkään haitallinen, turha työvaihe vain oikeastaan.

Tyrin myös selkäkluutin kohdalla. Normaalisti se menee noin 2 milliä kannen ylivetomateriaalin alla. En muistanut työtä tehdessäni, että olin kuin olinkin saanut siisitisti raotettua etukannen ylivetopaperin niin, että se kluutti menisi sinne alle. Ylivetoja saa irrotella aika lailla sydän kurkussa, ettei se repeä ja tule rumaa jälkeä, olin saanut sen todella nätisti. No en tietenkään tätä muistanut kluuttia liisteröidessäni, vaan liisteröin sen kannen laminoitujen pahvien väliin, jotka oli alusta asti ollut auki liimauksistaan. Oletin koko ajan toimivani alkuperäisen suunnitelmani mukaan, jossa en alkaisi usein hankalaan ylivedon raottamiseen, muistamatta tehneeni sen jo.

Eipä tämäkään nyt niin vaarallista ole. Toki se olisi parempi, että se kluutti menisi sinne ylivedon alle siksi, että se tukisi myös sitä kannen laminoinnin uudelleenliimausta. Mutta aina ei voi voittaa, siksi otsikkokin on melkein success...

Kaikkien paikkauksien ja kasaamisten jälkeen, sävytin kahden aukeaman paikkapaperin joka hieman näkyy kyseisen aukeaman aukiollessa, pastelliväreikynillä. Kynän kärkeä hierotaan hienolle hiekkapaperille ja sen jälkeen ohuella siveltimellä levitetään väri haluttuun paikkaan. Haastetta toi tietenkin usean kynän avulla löytää mm. likainen keltainen, tuhriintunut vaalea limenvihreä jne. Mutta aikalailla hyvin onnistuin. Selän osalta käytettiin vielä hieman mustaa pastellivärikynää peittämään muutama ruskean voimapaperin värinen kohta.

Sitten valokuvat, ja suojakotelo ja dokumentointilomakkeen täyttö. A vot. Keikka valmis. Ja kaikki voi huokaista helpotuksesta, että siitä nyt vihdoin päästiin.

Vielä tietenkin katsotaan tuleeko takaisin ne kaksi paperinukkea joiden jalat löytyivät sen etusivun välistä. Mutta se on jo toinen juttu.

Ja tässä vielä selän konservointisuunnitelm, oikein hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille, juhlitte sitä tai ette. Itse lähden kohta mussuttamaan joulutorttuja Porvooseen.

Koittakaa ymmärtää

Keskiaikailta Kansallisarkistossa 10.12.2012

Bongasin Metro-lehdestä aamulla, että Suomeen on luovutettu Pyhän Birgitan pyhäinjäännös ja samassa pikku-uutisessa mainittiin, että Kansallisarkistossa on tulevana maanantaina keskiaikailta.

Joten nyt tiedän mitä teen maanantaina koulun jälkeen. Tietäkää tekin.

"Kansallisarkiston yleisölle avoimessa keskiaikaillassa 10.12.2012 kuullaan Suomen johtavia keskiajan tutkijoita. Esillä on Suomeen luovutettu Pyhän Birgitan pyhäinjäännös sekä keskiaikaisia käsikirjoituksia ja sinettejä. "

Paikka: Kansallisarkisto, Rauhankatu 17
Aika: maanantai 10.12.2012 klo 17–20
OHJELMA

17:00	Tervetuloa keskiaikailtaan, pääjohtaja, dos. Jussi Nuorteva, Kansallisarkisto
17:10	Kirjava keskiaika - uusi kuva vanhimmasta kirjallisesta kulttuuristamme, yliopistolehtori, dos. Tuomas Heikkilä, Helsingin yliopisto (Suomen Rooman instituutin johtaja elokuusta 2013 lähtien)
17:30	Suomen keskiaikaiset kirkot arkeologisen tutkimuksen valossa, yliopistonlehtori, dos.  Markus Hiekkanen, Helsingin yliopisto
17:50	Pyhimykset kirkkotaiteessa, tutkijatohtori, FT Elina Räsänen, Helsingin yliopisto
18:10	Turun tuomiokirkon pyhäinjäännökset ja kansainvälinen reliikkitutkimus, professori Jussi-Pekka Taavitsainen, Turun yliopisto
18:30	Mahdollisuus tutustua Pyhän Birgitan reliikkiin sekä valikoimaan Kansallisarkiston keskiaikaisia käsikirjoituksia ja sinettejä. Alustajat ovat yleisön tavattavissa alustusten päätyttyä.
Myös Napoleonin sotien aikaa ja Suomen autonomian ensimmäisten vuosien tapahtumia valottava näyttely ”Kotkien varjot, Suomi vuonna 1812 – Örnarnas skuggor, Finland år 1812” on yleisölle avoinna.
20:00	Tilaisuus päätty

http://www.arkisto.fi/fi/news/856/61/Tervetuloa-keskiaikailtaan-Kansallisarkistoon-10-12-2012/
(siirrä copypastella itse osoitekenttään, en osaa linkittää tähän)

Öfver Masmästare Relationer, osa 2

Mihinkäs me jäätiinkään viime postauksessa, aivan niin, bindinyörien hapsuttamiseen! Ohessa seuraa kuvasarjaa erilaisista työvaiheista tuhottoman pitkän tekstihöpinän sijaan.

 Hapsuttamiseen on kuulkaa ihan oma työvälinekin, opin sen nyt syksyllä. Nuo hapsuteltiin ihan vaan jotain piikkiä apuna käyttäen. Hapsujen pitää olla todella tasaiset ja nätit, etteivät sitten paista kiinnityskohdista paperin läpi.

Bindeillä varsinainen nidos kiinnitetään sitten vaihtelevin tekniikoin kansiin.

Nahan pitää olla hyvinkin ohut, jotta se asettuisi selkään kauniisti ja jottei se paistaisi liikaa ylivetopaperin alta. Ylä- ja alareunat selkänahasta taitetaan sisäänpäin ja jos nahka on kovin paksua, jää selkään kammottavan iso klunssi ja sitähän me emme halua.

Selkänahkaa ohennetaan mm. Brockmanilla sekä erilaisilla veitsillä








Puolinahkasidoksen yksi olennainen osa on nahkakulmat. Tässä kolmivaiheinen kuvasarja nahkakulmien teosta.

Nahkakulmat liisteröidään tarkkaan mitoitettuun kohtaan ulkokansien kulmiin vehnätärkkelys- tai vehnäjauholiisterillä.

Sitten leikataan ne reunojen suuntaisiksi noin 1 cm matkalta.

(Tämä tietenkin riippuu kansien paksuudesta, jos olet tekemässä kansia sentin paksuisesta puulevystä, sentin nahkasuiru ei tietenkään riitä!)




Nahkaan lisää liisteriä ja eikun taivuttamaan ja rypyttämään ne kulmien ympäri. Tässä opuksessa oli alunperin hieman pyöristetyt kulmat, joten uuteen sidokseen tehdään myös pyöristetyt kulmat. Ne saa näppärästi kourutaltalla tehtyä.

Jokin pieni piikki, tai vaikka naskalin kärki on loistava apuri rypytyksen teossa ja sitten vaan vasaroidaan rypyt alas.





Tässä opuksessa kulmanahat jäi hiukan paksuiksi, tulos olisi vielä siistimpi jos olisin ohentanut nahkaa vielä enemmän.

Viimeisessä kulmakuvassa sitten lopullinen kulma valmiina etulehtipaperin alla.

Selkähän on kuivatellut sillä välin kun kulmia on askarreltu. Eli tässä nidos kiinni puristimessa selän liimausta ja taipeiden lyöntiä varten. Hapsut vielä sojottaa, siitä tietää, ettei kansia ole vielä asetettu paikoilleen.

 Nyt hypättiin jo vaiheeseen jossa kannet on paikoillaan hapsuineen päivineen ja liimataan selkänahkaa.

Nahka kostutetaan ensin ulkopinnalta ennenkuin siihen levitetään liisteri. Tämä siksi, että liisteri itsessään on tietenkin kosteaa ja vältytään mahdollisilta kosteusrajoilta sillä että nahka on jo kostea.

Bindien paikkoja työstetään esimerkiksi luulla, tai bindipihdeillä! Tietenkin siihen on oma työvälineensä, mutta tässä käytettiin nyt vain taittoluuta.

Sitten selkänahka humpsautetaan tuonne kansien ympäri ja selän alle. Tässä opuksessa ei ole kapiteelinauhoja, joten nahan sisään liisteröitiin sitten pieni suiru bindinyöriä jotta se jää kivasti pömpölleen eikä ole vain suora taite.

Humpsauttaa on kyllä väärä sana tämän vaiheen tekemiseen, sillä tässä saa olla vallan kieli keskellä suuta, että saa kaikki taittumaan niinkuin pitää ilman että on liisteröinyt puoli kylää. Mutta sinnikkyys palkittiin ja lopputulos on aikas siisti kaikenkaikkiaan.

Tässä vielä työnohjaajani, Arjan, tyylinäyte taitoksen viimeistelystä narunpätkää hyväksikäyttäen.

Kuten näkyy, bindit ovat törmäkkäät ja nahkulmakin siellä näkyy hiukan.






Ja teflonisen taittoluun avulla sisäreunaa nostetaan hieman narua vasten jolloin särmästä tulee hieno.

 Uudeksi ylivetopaperiksi löydettiin jokseenkin hyvin vanhojen kansien väriin sopiva, sillä tämä tullaa lähes kokonaan peittämään vanhoilla ylivetopapereilla. Päädyttiin tähän ratkaisuun, koska vanha yliveto olisi pitänyt aika radikaalisti paikata, sillä se ei myöskään olisi riittänyt kansien syrjien yli ja yksi kulmakin puuttui aika laajalta alueelta. Yliveto menee pari milliä sekä selkä-, että kulmanahkojen yli ja reilusti syrjien yli sisäkansien puolelle.



Sisäpuoli näyttää nyt tältä kun uudet ja vanhat ylivedotkin ovat jo paikoillaan. Nyörit jolla kirja sidotaan kiinni, pitää muistaa lisätä ennen etulehtien liisteräöintiä sisäkanteen.

Nyörit ovat muuten sinivalkoista pirtanauhaa, pellavaa. Sininen tumma indigo ja valkoinen luonnonvalkoinen. Ohutta kaksisäikeistä lankaa. Piirsin kuvion ylös itselleni jos olisin ehtinyt tehdä uudet nyörit, sillä sidontakohdista kudelanka oli pahasti kulkunut ja katkeillut. Olisin ehtinytkin, mutta arvatkaa oliko juuri tuo sininen loppu kaikista niistä paikoista joista ohutta nypläyspellavaa kykenin etsimään. No kuvio ja väritieto on tallessa, jos joskus huvikseni tekisin tuota pirtaa ja myisin sitten kalliilla Kansallisarkistoon, sillä ei tuo ole ainoa kirja missä tuota pirtanauhaa on. Tosin Kansallisarkistolla ei kuitenkaan olisi varaa minun taksoihini ;)






Tässä lähikuvaa kulmasta ja tuosta pirtanauhasta. Kuten näkyy, vanha ylivetopaperi on nyt päälimmäisenä ja näkyyy myös kuinka paljon sitä oli kulunut pois

Kirja aukeaa oikein nätisti ja paperitkin suorastaan hohtavat puhtauttaan. Aukeamasta näkyy kuinka erikokoisia ja myös värisiä paperit ovat alunperinkin olleet.










Tässä uuden kirjan selkä. Vanha XX numerolappukin tuli konservoitua, se kun oli mennyt kolmeen osaan. Tuo tekstiosa, eli selkäkilpi on irrotettu vanhasta teoksesta. Se oli hyvin hauras joten tuin sen takapuolelta japaninpaperilla. Ensin se piti kuitenkin suojata pintapuolelta ohuella japaninpaperilla ja liisterillä jotta se pysyi kasassa taustapuolen puhdistamisen ja paikkaamisen ajan. Sen jälkeen pintapuolen japaninpaperi poistettiin ja liisteri pyyhittiin kostealla pois.

Pinnan suojaus menossa paikoilleen

Lopuksi tein kirjalle suojakotelon. Kannet ovat Klugin hyperkallista happovapaata ja kenties jopa puskuroitua pahvia (en muista nyt varmasti oliko se puskuroitua, btw. kysykää muuten mitä se tarkoittaa jos ei googlettamalla löydy) ja pehmeä selkä kluuttikankaasta. Näin kirja asettuu juuri kotelonmukaisesti sisään. Sisäpuolella on sitten happovapaasta paperista tehty taite jonka sisälle kirja tulee. Taite suojaa lialta ja ilmansaasteilta ja kannet suojaa sitten hieman mekaaniselta rasitukselta.

Sellainen oli Öfver Masmästaren tarina. Varmasti jäi paljon selittämättä ja myös termejä avaamatta, mutta koitan vaikka ensi kerralla laittaa jotain yleistietoa työvälineistä, rakenteesta ja materiaaleista.

Öfver Masmästare Relationer, osa 1

Kannet ja nide irti toisistaan

Öfver Masmästare Relationer 1829-1866

Kyseinen opus on tilikirja ja sisältää tilejä ja sen myötä erilaatuisia papereita aikaväliltä 1829-1866.

Kannet olivat irti, nide repsotti, sivuissa oli repeämiä ja jokunen ehkä jopa irti. Etukannen alanurkka puuttui kokonaan ja ylivetopaperit olivat kuluneet joka syrjästään.

(Pitää varmaan lisätä kuva jossa peruskirjan poikkileikkaus ja eri osat selitettynä! Laitan korvan taakse ja koitan muistaa.)

 Sidos purettiin, selkäkilpi ja muu selässä oleva informaatio, ylivetopaperit ja ylimmässä kuvassa näkyvät nyörit otettiin talteen. 

Kirja oli sidottu bindeille, lempparitekniikkani =)

Ja sitten...tadaa! Sivut pestiin. Tästähän oli jo aiemmin puhetta. Tämän teoksen kohdalla pesu tehtiin koska osa sivuista oli hyvin happamoitunutta, mutta jos joudutaan pesemään osa, niin sitten on parempi pestä kaikki. Ainakin tässä tapauksessa, kun siitä ei ole mm. haittaa merkintäaineille ja parantaahan se kuitenkin kaikkien paperien käytöstä.

Kannet pesin myös, tai no tarkemmin oikeastaan irrotin vanhat ylivetopaperit pesukäsittelyn avulla. Pahvihan meni aivan muusiksi, mutta paperit irtosivat oikein nätisti.


Työvaihekuvia ja lyhyitä selostuksia

Kylpy käynnissä

 Siinä nyt sitten osa sivuista on, pesussa. Vesi on kädenlämpöistä ja siihen on lisätty hieman metyyliselluloosaa. Kyseessä ei tässä kuvassa taida olla ensimmäinen pesuvesi kun se ei kerran ole tuon keltaisempaa. Pesusta paperiarkit nostetaan Hollytex-tukimateriaalin välissä ja suihkutetaan (huuhtelu) vielä kevyesti ja laitetaan ilmakuivumaan ritilätelineille Hollytex-arkin päällä. Sillä nämä arkit tullaan vielä paikkaamaan, joten prässäys tulee vasta paikkausten jälkeen.

Ensimmäinen pisto!

Paikkauksesta ja prässäyksestä ei ole nyt tarjolla kuvia, mutta niitä projekteja kyllä tulee lisää, joten myöhemmin sitten siitä.

Paikkauksien ja prässäyksien jälkeen oli edessä vielä arkkien järjestyksen säätäminen, oikeiden vihkojen kasaaminen ja ompelun aloittamisen valmistelu.

Ompelu suoritettiin sidontakehässä johon bindinarut kiristetään oikealla etäisyydelle toisistaan sekä sopivalle kireydelle ja sitten vaan suihkitaan neulalla vihkojen keskeltä bindinarun vierestä ulos, ympäri, takaisin sisään ja seuraavaan bindiin. Päissä tehtiin tavallinen ommel ja lukituspisto ja seuraavaan vihkoon.

(Vihko koostuu yleensä 4-6 taitetusta arkista, raamatuissa saattaa olla enemmänkin, sillä paperi on yleensä ohuempaa eikä näin ollen muodosta liian paksuja klunsseja selkään jos ommeltu isommalla arkkimäärällä).

Siinä se on, yksi bindi poseeraa!

Ai kun tuli nätti. Unohdin muuten mainita, että tehtiin etulehdet kirjan alkuun ja loppuun, se on tuo kerman keltainen vihko tuossa kuvan päälimmäisenä ja alimmaisena. Muut paperit ovat alkuperäisiä.

Sitten hapsuteltiin bindinarujen päitä, liimattiin selkää eläinliimalla, liimattiin selkään harsoa, valmisteltiin kansipahvit, ohennettiin nahkaa selkään ja kulmiin, tehtiin nahkakulmat valmiiksi, etsittiin sopivaa ylivetopaperia kansiin, kuivateltiin ja prässäiltiin ja hakattiin vasaralla, sitä kutsutaan muuten hienosti "taipeen lyömiseksi".

(Taipeen lyöminen on taas niin "oma tieteenalansa", että siitä voi tehdä kokonaan oman blogipäivityksen joskus, lisää tavaraa korvan taakse.)

Toimenpiteitä oli varmaankin paljon muitakin, kun nyt äkkiseltään muistelen. Kuviakin on rutkasti lisää. Ja kuten postauksen otsikko antaa ymmärtää, on tämä teksti osa 1, joten tähän kohtaan tulee ärsyttävä cliffhanger ja jäätte mielenkiinnolla (ehkä?) odottamaan      miten tarina jatkui.

Sen verran vielä, että tein tuon kyseisen opuksen viime keväänä työharjoittelussani Kansallisarkiston konservoinnissa. Tai no, tuon sitomisen tein elokuussa kesälomien lopussa, kun en kaikilta kiireiltäni tuota ehtinyt työharjotteluaikana tehdä valmiiksi. Sivujen pesut, paikkaukset ja prässäykset ja järjestelyt oli keväällä valmiit, elokuussa tein sitten loput.

Ja vielä yksi juttu ihan muusta. Kuka hiivatti on muuten keksinyt sen julkisten tilojen vessapaperitelineen missä se paperi nyitään yksittäisinä ryppyisinä arkkeina keskeltä sitä tellinkiä. Ärsyttävää sanoisin. Ei minulla muuta tällä kertaa.

Gelatiinia ja nukkekotileikkejä

Työn alla grafiikanvedos joka on aikanaan leikattu jostain kirjasta, kahdessa kappaleessa ja väritetty guassilla. Työ pitäisi pestä, mutta sekä punainen, että musta väri liukenevat iloisesti veteen. Kyseiset värit kiinnitetään sitten 5%:lla gelatiiniliuoksella kerroksittain, niin, että tänään levitettiin kevyesti siveltimellä ensimmäinen kerros. Huomenna ennen kotiinlähtöä toinen kerros ja mahdollinen kolmas kerros vielä perjantaina ennen kotiinlähtöä. Sitten työ saisi tasaantua ainakin viikon verran ennen pesua. Joten kyseinen projekti etenee pienin piipertävin askelin. Ei hätää, sillä pesun jälkeen on vain osien tarkka yhdistäminen taustaamalla työ japaninpaperilla ja kehystäminen uudelleen.

Kysymyksiä varmaankin heräsi, ainakin paperin pesun osalta. Kyllä, papereita voi pestä, onhan nenäliinojen pesu housuntaskussa pesukoneessa lähes kaikille tuttua. Sen kaikki ovat varmaan myös huomannut olevan jokseenkin haitallista paperille. Mepä pestäänkin paperia hellävaraisesti esimerksi kelluttamalla. Jep, samaa mieltä, tuskin se paljoa mitään puhdistaa ja kyllähän se tuppaa uppoamaan sitten kun se on kastunut. Alipaineinen imupöytä on myös hyvä vaihtoehto jos paperi itsessään on niin haurasta ettei sen voi antaa vaan lillua vedessä. Mutta on myös paljon papereita jotka voi iloisesti upottaa veteen. Toki tässä yhteydessä käytetään tukimateriaalia, eikä sitä märkää paperia nosteta altaasta yhdestä kulmasta roikottaen.

Kovin usein varsinaisessa pesutapahtumassa ei huomaa mitään ihmeellistä, korkeintaan sen, että jokin väri olikin liukoinen ja nyt peseytynyt työstä pois. Tai koko värikerros kelluu altaan pinnalla. Näitä onneksi tapahtuu harvoin, sillä tarkat tutkimukset on tehtävä ennen pesutapahtumaa. Varsinaisesti pesu auttaa paperin happamuuden poistossa, sillä kovin happamat paperit ovat hauraita ja pesun yhteydessä kirkas vesi muuttuu pahimmoillaan suoraan sanottuna kusenkeltaiseksi. Pesun jälkeen kun paperi on kuivattu, yleensä prässissä imupapereiden tai huopien välissä, huomaa selkeän eron paperin käyttäytymisessä, siitä on tullut notkeampi. Pesuveteen voi lisätä hiukan metyyliselluloosaa korvaamaan paperista ikääntyessä poistunutta selluloosaa.

No siinä oli taas rutkasti tietoa. Ehkä hiukan kevyempi aihe vielä toiseksi.

Nukkekoti. Tarkemmin sanottuna nukkekotikirja. Ikuisuusprojekti joka nyt piakkoin saavuttanee vihdoinkin päätöksen. Kirjan selkä on täysin sökö ja rakennan sen kokonaan uusiksi. Usein konservoinnissa pyritään välttämään näinkin radikaaleja toimenpiteitä, mutta kirja halutaan käyttöön ja se vaan ei tule pysymään kasassa ilman selän uudelleenrakennusta. (Kirjakonservointi on tavallaan ihan oma alueensa muusta paperikonservoinnista, tästä olen laatimassa tutkielmaa erään kurssin tiimoilta.)

Hauskaa oli se, että halkaistuani yhden sivun korjaustoimenpiteiden takia, välistä löytyi kahdet jalat, tai yksi jalkapari ja yksi vasen jalka. Kyseessä on tietenkin paperinukkien jalat. Ne löytyivät itse asiassa "eteisen portaiden alta", sillä kyseisellä sivulla oli nukkekodin eteinen.

Omistajalle lähetettäneen tieto, että tarvitsemme Estelin ja Maxin takaisin ortopedisiin toimenpiteisiin. Maxille oli aiemmin tehty kokonaan uudet jalat löytyneen mallin mukaan, mutta nyt toinen proteesi poistetaan ja palautetaan alkuperäinen vasen jalka mustan kengän kanssa. Estel parka on kulkenut tyngillään tähän asti, mutta nyt omat jalat voidaan asemoida paikoilleen.

Viimeinen mysteeri tällä erää on se, että portaiden alta löytyi vielä yksi pieni osa joka näyttää sateenvarjon kahvalta, mutta sateenvarjoa itseään ei löytynyt, onneksi tuli talvi ja lumisateet niin sateenvarjoa ei tarvita.

Tämä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten

Eli aloittaa blogi koskien opintojani paperin jännittävässä maailmassa. Paljon on siis kerrottavaa ja takaumia tulee varmasti olemaan. En ole aina maailman reippain päivittäjä, mutta yritetään.

Aloitetaan kevyesti, ilman pitkiä luentoja paperin valmistusprosesseista tai arkistomateriaalin konservoinnista. Aloitan askartelemisesta, sillä viimeaikoina olen ollut kovin askartelevainen. Jos sinulta puuttuu jääkaappimagneetteja, ota yhteyttä, minulla on niitä rutkasti (ihan myytäväksi asti, tarkoituksella), (*edit. Jos haluat omasta mistä tahansa kuvastasi magneetin, lähetä kuva niin tuunaan). Leikkelen sopivia (joskus myös sopimattomiakin) kuvia lehdistä, esitteistä, korteista, mistä milloinkin. Sitten kaivan kaapeistani pahvia (ja sitä minulla riittää, eri kokoisia paloja eri paksuuksia) ja mitoitan kullekin leikkaamalleni kuvalle sopivan pahvin. Levitän siihen asiantuntevasti juuri sopivalla siveltimellä ehtaa kirjansidonnassa käytettyä liimaa (jopa askartelu pitää tehdä pro-menetelmin) ja asetan pahvin juuri sopivaan kohtaan kuvan taustapuolelle (kohdistaminen on huippuhelppoa kun katsoo valoa vasten ja pahvia voi hieman liu'uttaa asemoinnin aikana ideaaliin kohtaan).

Ihanne on tietysti se, että kuvassa on marginaalia joka voidaan oikeaoppisesti taittaa pahvin taustapuolelle. Siis tietenkin niin, että kulmat on leikattu 45 asteen kulmassa pahvin paksuuden etäisyydeltä pahvin kulmasta (pitäisi olla kuvasarja, selittäminen ei ole helppoa) jotta marginaalit taittuvat nätisti ja tekevät siistit kulmat. Sitten taustapuoli vielä taustataan jollain paperilla joka ei anna taitosten kauheasti kuultaa läpi (viimeisteltyä estetiikkaa hyvät ihmiset!).

Jos kuva on sanomalehdestä tai muuten huonompilaatuista paperia, aikakausilehtien hurjan kiiltävät ja tehokkaasti kalanteroidut pinnat pärjäävät hyvin ilmankin, otan tietenkin jääkaapistani pienen pilttipurkin jossa on juuri sopiva, noin 1,5-2%:nen liuos metyyliselluloosaa (pitkäkuituinen MC3000). Tällä suoritan huonompilaatuiseen paperiin kevyen pintaliimauksen tuomaan sille hiukan enemmän ikääntymiskestoa. Pintaliimauksen voisi tehdä ihan hyvin myös esimerkiksi gelatiinilla (tuttavallisemmin myös liivate käy), mutta gelatiini on siitä tylsä aine, että se pitää valmistaa vesihauteessa, ei saa olla liian lämmintä ja jäähtyessään taas kiinteytyy. Metyyliselluloosa taas säilyy pitkiäkin aikoja suljetussa astiassa jääkaapissa ja on heti käyttövalmista.

No niin, nyt on siis kuva liimattu, taitettu, taustattu ja pintaliimattu. Sitten otetaan ihan tavallista puuliimaa ja magneetti. Laitetaan hiukan liimaa magneettiin ja töräytetään se sopivaan kohtaan taustan puolelle. Annetaan kuivua, pienen painon alla jopa. (Varoituksen sana, kun asetat jotain painoksi päälle: juuri liimattu magneetti mielellään liukuu pitkin taustaa ja sijainti ei ole enää se optimaali mihin sen pedanttisesti olit asettanut ja taustalla on sitten kohta kiiltävä, kuivunut liimajälki. Se riski on vaan otettava askartelussa!)

Nyt pitäisi myös olla esittää havainnollistavia kuvia magneettiläjistä, mutta en jaksa kaivaa kameraa ja alkaa hifistelemään. Kuvia ehkä sitten myöhemmin.

Tämä siis oli kevyt aloitus paperin kiehtovaan maailmaan, askartelun ehdoilla.